Sairasta kipua

Nyt kun ollaan päästy vauhtiin näissä kovin kipeissä mutta silti tuiki tärkeissä aiheissa, jotka koskee yhä vain useampaa Suomalaista, niin annetaas nyt tulla. Viimeksi sairauskertomuksessa kerroin masennuksesta ja siitä miten sen koin ja näin kun olin lapsi. Ajattelin jatkaa samalla aiheella mutta siitä, mitä se voi tuoda kylkiäisenä. Tämä aihe saattaa olla ahdistavaa luettavaa joten jos olet herkkä niin lopeta lukeminen tähän!

Masentuneella ei pelkästään katoa ilo ja kyky tuntea onnea. Samalla katoaa elämänhalu.

Masennuksen mukana usein tulee kaupanpäälliseksi itsetuhoisuus. Itsetuhoisuuden vakavuutta syö toisten idiotismi, jolloin kiristetään toista. ”Tapan ihteni tai viillän iteltä ranteet auki” – uhkailut, jotta saadaan sääliä ja huomiota, tekevät toisen lähellä olevan sairaan avunpyynnöt tyhjiksi. Mielensairauksien varjolla hakee sääliä monikin, joka ei ymmärrä tekojensa vakavuutta. Se syö uskottavuutta oikeasti sairailta. Kun olin nuorempi niin tätä näkyi hyvinkin paljon katukuvassa, mikä saa minut tänäkin päivänä raivonpartaalle. Tosin, näin ajateltuna ei se kovin tervettä ole uhkailla toista itsensä satuttamisella.


Mitä se sitten on jos ei huomion hakua? Masentuneelle on järkyttävän suuri kynnys hakea ylipäätään apua. Viiltely ja itsensä satuttaminen on eräänlainen hätähuuto. Todistelua itselle että on vielä olemassa, pakenemista pään sisällä kiehuvaa kipua, siirtäen kivun hetkellisesti fyysiseksi, avun pyyntö. Auttakaa! Minä en enää jaksa! Ihminen joka viiltää itseään, ei tee sitä huvikseen, ei huomion hakuna, ei kiristyksenä toista kohtaan. Sitä ei tehdä ”just for fun”. Tosin olen kuullut puhuttavan, että sitä tehdään kokeilun halusta. Oudolta se kuulostaa minunkin korviini.
Viiltely alkaa monesti pienistä vekeistä ihossa. Omani alkoi harpilla viiltelyllä yläasteella eikä siihen juuri puututtu. Sain lähinnä nöyryyttävää kohtelua opettajalta, joka tempaisi kerran hihani ylös koko luokan edessä ja kysyi ”mitähän ne nämä mahtaa olla”. Tuli pitkä tauko ja sitten tartuttiin terävempiin ja järeisempiin välineisiin. Tuloksena muutama sairaala reissu.


Se on näin jälkeenpäin ajateltuna melko härskiä että kykenee katsomaan omaa rasvakerrostaan, siinä vaiheessa kun rasva on tursunut venyneestä haavasta näkyviin samalla kun sinusta ulos pulppuaa verta nättinä norona. Mitä siinä miettii? Eipä juuri mitään. Itsekkin tuli tovi tuijoteltua kun veri valui nättinä purona viemäriin. ”Tämä ei taida puristelemalla tyrehtyä. Pitänee soittaa ambulanssi, tulkoon jos kiinnostaa”. Niin minä ajattelin.
Tieto kantautui tuolloin siskoni ja äitini korviin ja he tulivat sairaalaan kanssani. Muistan äidin ilmeen, kun hän halusi ensin katsoa haavaa kun painesidettä purettiin pois. Siskoni kasvot harmaantuivat ennenkuin alkoi niellä itkua. En nähnyt itseäni mitenkään arvokkaana. En mitenkään päin, joten heidän reaktiot yllätti. Miksi he noin tekevät? Minähän se olen tässä jota sattuu! En osaa edelleenkään kuvitella mitä he tuolloin ajattelivat tai kävivät läpi.

Minulta on kysytty miksi viiltelen tai mitä ajattelen kun viiltelen. Voin sanoa että itseinho ja ahdistus yhdistettynä arvottomuuden tunteeseen saa tekemään vaikka mitä typeryyksiä. Typeryyksiä siksi, että monesti jälkeenpäin häpeää tekemiään haavoja minkä takia joutuu tekemään työtä itsensä kanssa että oppii hyväksymään arvet osaksi itseään. Ajatukset ennen viiltelyä ovat hyvin vahvat ja toisinaan tuntuu että keho liikkuu kuin itsestään. Aivan kuin se olisi ihan normaalia toimintaa. Henkinen kipu helpottaa hetkellisesti kun ajatukset siirtyy pakosti fyysisiin vammoihin. On muuten sellainenkin seikka, minkä ymmärsin vasta jälkeenpäin. En tunne ainoastaan kipua vaan hetkellistä mielihyvää. Viiltely herättää hetkellisesti jopa eloon. Syy siihen tunteeseen löytyy kehon reaktiosta tuottaa endorfiinia kun aivot aistii voimakkaan fyysisen kivun. Tämä on kuitenkin äärimmäisen huono tapa yrittää löytää mielihyvän tunteita.

Masentunut on kuollut sisältä päin eikä välttämättä näe syytä olla satuttamatta itseään.

Mitä minä sitten teen?

Kun läheinen sairastuu ja alkaa oireilla itsetuhoisesti. Ole läsnä! Vaikka kuinka toinen inttää että haluaa olla yksin niin älä hylkää. Se on pahinta mitä voit tehdä. Älä syytä sairastunutta siitä mitä hän on. Niin outoa kuin se saattaa terveen korviin kuulostaakkin niin sairastunut ei kykene kontrolloimaan itseään miten terve kykenee tekemään. Itsetuhoiset ajatukset ja masentuneen tunteet vievät mennessään, eikä sairauden läpi pysty ”vain piristymään ja lopettamaan”. Mutta ei tässä ole tarkoitus ketään muuta ahdistaa samalla nurkkaan. Sivusta seuraavalle ihmiselle sairastuneen käytös on puuduttavaa ja luotaantyöntävää. Siksi sairastuneen on pyrittävä kohti valoa kaikin keinoin. Joko yksin tai yhdessä. Jos jää vain tuleen makaamaan, voi helposti syöstä lähipiirin saman sairauden syövereihin, ellei lähipiiri hylkää ennen sitä.

Tunne siitä on hyvin vahva, vain vuosi toisensa jälkeen odotan niskalaukausta, jota ei vain tule. Ellen itse paina liipaisinta. Sitä se masennus on.