Masennus lapsen silmin

Lapsia pidetään pitkälti avoimina ja vilpittöminä. He kyllä keksivät kolttosia ja pieninä valehtelevat paljon mikä kuuluu asiaan. Kuvitellaan että lapsi kertoo jos hänellä on kipuja tai paha olla. Kaikki tämä on vain aikuisen luomaa kuvitelmaa. Mistä tiedän tämän? Kokemuksesta. Minä ja masennus olemme kohdanneet toisemme ollessani alle kymmenen vanha. En tiennyt tästä sairaudesta mitään ja tuskin olin koskaan kuullutkaan sairaudesta nimeltä masennus.

Minun lapsuuteni oli jotain sellaista mitä on vaikea käsittää. Minulla on välittävä ja rakastava perhe mutta silti tunsin olevani ulkopuolinen, yksin ja hylätty. Kaikki sai alkunsa kun äitini päätti ryhtyä yrittäjäksi ja hän vietti aikaa paljon töissä minkä ymmärrän kyllä nyt mutta lapsena en mitenkään päin. Isäni kulki kuntoutuksissa ja töissä minkä vuoksi en paljoa vanhempiani nähnyt. Tai näin ainakin muistelen. Masennus sairautena on pyyhkinyt paljon muistoja pois ja jopa luonut tilalle muistoja joita ei ole koskaan tapahtunutkaan. Tuolloin tuntui ettei vanhemmat välittäneet yhtään vaikka he päinvastoin pyrkivät näyttämään hyvää esimerkkiä ja pitämään huolta että ruokaa olisi kaapissa ja katto pään päällä. Minä en pienenä ihmisenä sitä ymmärtänyt ja koin oloni hirvittävän turvattomaksi.

Asiaa ei ainakaan yhtään helpottanut väkivaltainen kaverisuhde toiseen tyttöön joka milloin löi tai rikkoi tavaroitani. Eikä varsinkaan hänen isänsä jonka tekojen takia osa lapsuudesta meni totaalisesti pilalle. Muistoihin on syöpynyt vain ne niljakkaat sanat: Pidetään tämä meidän välisenä salaisuutena. Sairastumiseen oli todellakin syitä, raskaita syitä.

Masennusta kuvataan usein kylmänä ja kangistuttavana sairautena joka hautaa kaiken alleen.

Lapsi osaa sulkeutua ja jättää kertomatta jos on paha olla. En uskokkaan että olisin ainoa jolla masennus näkyi ulospäin huutamisena, raivonpuuskina, vetäytymisenä tai välinpitämättömyytenä. Ei minua kiinnostanut tuliko kaikki koulutarvikkeet mukaan, teinkö läksyt tai luinko kokeisiin. Mikään ei kiinnostanut. Riitti että sain huomiota aikuisilta, ei sillä väliä oliko se negatiivista vai ei. Minun käytökseen ei puututtu sillä pidettiin että olin vain tempperamenttinen. Tuolloin tilannetta pahensi jatkuva syrjiminen ja kiusaaminen muiden lasten kohdalta. Leikit oli aina ”täynnä” jos kysyin saisinko mukaan tulla. Ulkopeleissä olin hyvin usein etsijä tai viimeinen joka joukkueeseen valitaan. Muistan muiden tuhahdukset ja valittamisen siitä jos päädyin samaan joukkueeseen. Olin hidas juoksemaan eikä polvet aina pitäneet. Polveni olivat vinot ja ovat sitä tänäkin päivänä. Enhän minä lapsena edes tiennyt miltä jalan kuuluisi näyttää! Olen alusta asti elänyt vinojen polvien kanssa eikä seistessä sitä välttämättä edes huomaa. Istuessa polvien virheasento näkyy ja kauas.  Tämäkin suorastaan oksettaa minua. Miksi kukaan ei puuttunut! Ihmeteltiin vain että kylläpäs on vinossa. Yksi syy tuli ilmi vasta tänä vuonna. Vasta nyt kun olen 26 vuotias! ”Tiesitkö että reisiluusi ovat kiertyneet?” Kirurgin sanat jäädytti.


Yksin jopa yhdessä


Muiden läsnäollessa tunsin itseni ulkopuoliseksi. Ketään ei kiinnostanut mitä minulle kuuluu tai haluanko leikkiin mukaan. Jäin aina ulkopuolelle. Aivan pienenä hain turvaa pehmopupusta joka oli minulle rakas. Halusin koulukuviinkin sen mukaan. Yllättääkö että siitäkin kiusattiin? Muut otti kaverikuvia. Kukaan ei halunnut kaverikuviin kanssani koko peruskoulun aikana. Puutun yhden vuoden koulun luokkakuvasta kokonaan vaikka olin paikalla. Meitä oli kaikenkaikkiaan esikoululaisista kuudennelle luokalle asti alle 40 lasta. Tämä sattuu jollain tapaa edelleen sillä kukaan ei huomannut että minä puutun. Tai jos huomasi niin kukaan ei välittänyt. 


Masennuksen siivittämänä aloin kerätä taakakseni vihaa. Siskollani oli minun silmissäni kaikki mitä se halusi. Hänen luokseen tuli leikkikavereita, hänellä oli ystäviä, hänet hyväksyttiin joukkoon ja hän sai jopa oman huoneen koska oli minua vanhempi. Jos siskolleni tuli kavereita kylään niin minut ajettiin niistäkin leikeistä pois. Takaraivoon on syöpynyt siskoni sanat joita hän minulle kertoi. ”Nämä on minun kavereita eikä sinun. Ei meillä voi olla samoja kavereita” Muistan eräänkin kerran kun siskoni kaverinsa kanssa lähti uimarantaan minä mukana, niin siskolleni hän tarjosi makeisia ja kun minä kysyin saanko minäkin niin ei hänellä ollut kuulemma mitään. 

Minä ja siskoni olemme olleet hyvinkin erilaisia pienestä pitäen.

Aloin halveksua siskoani, minun silmissä hänestä tuli suorastaan oksettava. Katkeroiduin ja teininä viha alkoi pursuta yli ja parikymppiä kun napsahti mittariin niin olin valmis lyömään välit kokonaan poikki. Muistin vain riidoissa sanotut ilkeät sanat enkä lainkaan niitä hyviä hetkiä mitä meillä oli.

Siskoni on minulle kertonut ettei ole halunnut sulkea minua ulkopuolelle. Olemme vain olleet niin erilaisia ja heidän leikkiessä leikkejään ovat omat ehdotukseni olleet hyvin erilaisia. ”Olisit tarvinnut veljen jonka kanssa ampua ritsalla, minä olin aivan prinsessa.” Itseasiassa minulla on pikkuveli jonka kanssa keksittiin kaikkea typerää ja viihdyttiin lapsena paljon yhdessä mutta kun molemmat kasvoi ja minä lähdin maailmalle niin välimme viileni mikä surettaa minua hirveästi. Masennukseni on pilannut minun ja veljeni välit ja oli tuhota välit siskoonikin. Tilanne ei olisi parantunut jos siskoni olisi antanut periksi. Hän oli valmis ottamaan siipirikkoisen siskonsa takaisin siipiensä suojaan kun sen aika oli. Hän rakasti minua silloin ja rakastaa minua yhä.

Kuva kertonee kaiken oleellisen. Niin erilaiset mutta silti niin samanlaiset

Tässä samalla kun pyyhin silmäkulmiani ja muistelen menneitä. Niitä kipeitä asioita joita menetin ja mitä olin menettää niin haluaisin kertoa teille jotain tärkeää. Kertokaa lapsillenne kuinka rakkaita he ovat, ottakaa syliin ja olkaa hetki aivan hiljaa. Tänä päivänä kun halaan äitiäni tunnen kuin olisin jäänyt lapsena siitä paitsi. Se tuntuu lämpimältä ja turvalliselta. Muistutus siitä että olen aina tervetullut kotiin. Ja vielä tärkein! Kun lapsi oireilee, älkää sivuuttako sitä vaan puuttukaa ajoissa sillä kyseessä voi hyvinkin olla sairaus nimeltä masennus.

ps. Yksi asia ei ole muuttunut. Minä syön yhä edelleenkin taikinaa! ❤